Kirjoittaja: Katri Korolainen

 

”Mynttinen jälleen herätti kysymyksen, eikö todellakaan voitaisi tehokkaampiin keinoihin ryhtyä vihkimättömiin pariskuntiin nähden” Näin suurella tarmolla Sörnäisten seurakunnan vanhimpain neuvosto halusi saada alueen pariskunnat naimisiin vuonna 1909. Avioliitoista noin puolet solmitaan tällä hetkellä kirkollisesti ja suunta on ollut laskeva jo pitkään. Tämä toki huolestuttaa kirkon päättäjiä, muttei ihan niin paljon kuin se, kuka ja millä edellytyksillä on kelpo naimisiin.

Avioliittolain muutokset astuvat Suomessa voimaan 1.3.2017 ja tuolloin myös samaa sukupuolta olevat pariskunnat voivat solmia Suomessa avioliiton. Iloitsen muutoksesta todella ja toivon pääseväni jo ensi keväänä todistamaan monen toisiinsa sitoutuneen sateenkaaripariskunnan onnea. Tahdon myös, että kirkollinen vihkiminen olisi sitä haluaville pareille mahdollinen. Evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin koettanut pistää päätään puskaan ja vältellä muutosta, ihan kuin se ei koskettaisi viranomaistehtäviä hoitavaa kirkkoa.

Tilanne on kafkamainen: olen kirkon ylimmän päätöselimen, kirkolliskokouksen, jäsen, mutten pysty vaikuttamaan kirkon avioliittokäsitykseen kirkolliskokouksesta käsin. Siellä opilliset kysymykset vaativat ¾ määräenemmistön muuttuakseen ja kovin konservatiivisen kokoonpanonsa vuoksi avioliittokäsityksen muuttuminen ei täysistunnossa käytännössä liiku mihinkään.

Onneksi kirkollinen maakuntahallinto eli piispojen johtamat hiippakunnat ovat itsenäisiä: Helsingin hiippakunnassa on halua tehdä ja nähdä muutosta jo mahdollisimman pian. Hiippakuntavaltuustomme totesi lokakuussa, ettei se näe estettä samaa sateenkaariparien vihkimiseen. Helsingin “kapinallisista” on noussut kirkon sisällä aikamoinen äläkkä: mitä ne liberaalisuvakit irtoavat yhteisestä linjasta? Koen, että yhteistä linjaa on todella koetettu löytää, mutta muutamaa kuukautta ennen lakimuutosta meidän on myös toimittava.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta pääsisimme rakentavasti ja yhtenä kirkkona eteenpäin? Toivoisin, että Suomessa otettaisiin käyttöön ns. Norjan malli, jossa kaikki parit vihitään, mutta papilla säilyy omantunnon oikeus kieltäytyä. Seurakunnan velvollisuutena on kuitenkin huolehtia, että kaikille pareille löytyy sopiva vihkipappi. Kirkolliskokouksen osalta en olisi kovin toiveikas opillisista muutoksista. Sen sijaan toivon, että asiaan suhtauduttaisiin, kuten eronneiden vihkimiseen nykyisellään: kirkon avioliitto-opetus perustuu yhä elinikäiseen liittoon, mutta vihimme ja iloitsemme myös toisella tai useammalla kierroksella olevien parien kanssa ja puolesta.

Tärkeämpää kuin kirkon päätöksenteko ovat kuitenkin ne ihmiset, seurakuntien jäsenet ja heidän läheisensä, jotka valmistautuvat kevään hääjuhliin. Jos kirkkomme on armon ja rakkauden yhteisö, meidän fokuksemme pitäisi olla heissä, ei sisäisissä hallintokiemuroissa. Vaikka yhteiskunnalliset muutokset ottavat aikansa, näin historioitsijan näkökulmasta asiat saattavat näyttäytyä jo hilpeässäkin valossa, kuten kauhistelevat seurakunta-aktiivit vuonna 1908 julistivat Kalliossa: ”Eikä milloinkaan tule laki sallimaan senkaltaista säädyttömyyttä, että eri sukupuolta olewat naimattomat henkilöt asettuwat yhdessä asumaan. Kyllä se on kokonaan rappiolle joutunut yhteiskunta, joka kärsii sellaista saastaisuutta.”

Katri Korolainen

Kirjoittaja on evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, joka on tehnyt Suomen historian gradunsa Kallion alueen seurakuntien alkuajoista.

 

Kuva: Katri Korolainen Vantaan seurakuntien kiertävällä Konttikirkolla heinäkuussa 2016