Olen usein saanut vastata kysymykseen siitä, että miksi olen demari. Demareiden imago ei ole erityisen positiivinen, ja tyypillinen demari mielikuvissa on keski-iän ylittänyt ay-setä joka kannattaa taitetun indeksin poistamista.

En ole kantakirjademari, eikä minulla ole pitkää uraa nuorisopoliitikkona. Minä valitsin demariuden, sillä koin sen omalle arvomaailmalleni läheisimmäksi aatteeksi.

Oma perhetaustani on duunariperheestä Espoon Matinkylästä. Vanhempani ovat junantuomia sudeettisavolaisia, jotka muuttivat pääkaupunkiseudulle maaseudun köyhyyttä pakoon. Kumpikin on tehnyt pitkän työuran ja kumpikin on jäänyt pois työstä terveyden pettäessä pitkän fyysisen uurastuksen jälkeen. Lapsena totuin siihen, että kun isäni tuli päivätyöstä rakennuksilta, lähti äitini suoraan iltavuoroon kauppaan.

Mitä tästä on seurannut? No, lapsena opin että pienituloinenkin perhe pärjää kovalla työllä, mutta erityiseen luksukseen ei ole varaa. Koska molemmat vanhempani kävivät töissä, sain jo pienenä tasa-arvoisen perheen mallin. Sain viettää paljon aikaa kummankin vanhemman kanssa ja opin, että molemmat vanhemmat ovat ihan yhtä päteviä lapsen kanssa.

Lapsuuden maisemissa Matinkylän lähiössä opin, että kaikilla ei mene hyvin. Minun perheeni oli turvallinen ja tulimme mielestäni hyvin toimeen, mutta oli niitä lapsia joiden perhe oli hajonnut, vanhempia vei viina tai tulevaisuudennäkymät olivat seuraavassa sossukäynnissä. Yhden koulukaverin isä tappoi perheen äidin ja sitten itsensä. Ja sitä monikulttuurisuutta, sitä meillä oli jo 1980-luvulla. Opin, että kavereiden ihonväri tai perhetausta ei vaikuta siihen, millaisia ihmisiä he ovat. Lapsuuden maisemissa opin myös, että jokainen ei ole oman onnensa seppä: jos jo lapsena on joutunut tottumaan epävarmuuteen, pelkoon ja köyhyyteen, on vaikea pyrkiä itse parantamaan elämäänsä. Kun elämästä tulee näköalatonta, syrjäytymisen kierre jatkuu sukupolvelta toiselle.

Yhteiskunnallinen luokkaretkeni alkoi kun siirryin kouluun Tapiolaan. Sosiaalinen maailma muuttui kertaheitolla: koulukavereissa oli toki kaikentaustaisista perheistä tulevia lapsia, mutta hyvin toimeentulevien osuus oli huomattava. Päästyäni Helsingin yliopistoon opiskelemaan historiaa tämä luokkaretki-ajatus vain vahvistui. En juurikaan tavannut opiskelijoita, jotka olisivat duunariperheistä. Monien vanhemmat olivat vähintäänkin keskiluokkaa, ja opin että on olemassa myös ns. akateemisia sukuja, joissa ollaan oltu korkeakoulutettuja jo viimeiset sata vuotta.

Omassa opiskeluympäristössäni poliittisuus oli vahvasti läsnä: historianopiskelijat ovat poliittisesti aktiivisia, ja kaikkien tyylisuuntien edustajia tuli tavattua. Ylioppilaskuntapolitiikkaan siirtyessäni huomasin, että HYYn poliittinen väri oli melko punavihreä. Ylioppilaskunta-aktiiveja yli puoluerajojen yhdisti kuitenkin yhdenvertaisuuden aate. Siksi olikin helppo toimia ylioppilaskunnassa: vaikka politiikan suunta saattoi olla erilainen, kukaan ei kuitenkaan kiistänyt ihmisten oikeutta olla erilaisia ja silti yhtä tärkeitä.

Omat vanhempani kannustivat minua opiskelemaan. Heillä itsellään ei ollut mahdollisuutta opiskella, joten he halusivat että minulla on mahdollisuus toteuttaa omat unelmani. Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät voi tai halua kannustaa lapsiaan parempaan – oli se oma unelma sitten mikä tahansa. Siksi tarvitsemme myös muita tukiverkkoja: päiväkoteja, koulua, opinto-ohjaajaa joka kannustaa. Tarvitsemme niitä matalan kynnyksen palveluita, joihin voi mennä ilman että koko elämä on jo tuuliajolla.

Sosialidemokratian ydin kiteytyy minulle sanaan oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokaisella maailman ihmisellä on jakamaton ihmisarvo, oikeus elää ja menestyä. Maailma pelastetaan esimerkiksi tukemalla kehittyvien maiden lasten koulunkäyntiä, antamalla mikrolainoja pienyrittäjille ja sijoittamalla eettisesti kestävästi. Ainoa tie rauhaan on ihmisten kouluttaminen. Tätä on globaali sosialidemokratia, jonka itse valitsin.